Silja Järventaustan viidennessä runokokoelmassa avataan ympäristö, asetetaan se sanoihin ja annetaan sen asettaa sanoja ja muokata ympäristöään. Puhujat ovat ympäristöllä tienestissä, he ovat vuorovaikutuksessa sen kanssa ja toisaalta luomassa omaa ympäristöään ja puhettaan.

Tunteilla on vaikutusta sanomiseen ja luettavaan. Ympäristö avaa mahdollisuuksia ja sulkee katseita sisäänsä. Mutta kun ympäristö on avattu, se ei otakaan omistajaa: Kenen ympäristössä ollaan? Haluaako ympäristö olla ihmisen kanssa? Elämä kuitenkin kehkeytyy ympäristön sisällä. Se sisältää rakkautta, työtä, rakkautta työssään. Se on hetkiä ympäristöä vasten: vaikka luulisimme jäävämme, olevamme tai elävämme yksin, ympäristö on aina meitä vasten. Se näyttää ujuttautuneen meihin. Olemmekin luonnossa. Sataa. Miltä tuntuu olla yhteinen?

Ympäristön avajaiset lähestyy lausumattomia kysymyksiä kielestä ja kokemuksesta ikään kuin kertoen tarinaa, mutta mistä sellainen tunne syntyy?