Silkkiapina ja Tapiiri ovat parhaita kavereita, jotka leikkivät ja keppostelevat päivät läpeensä. Sitten silkkiapina sairastuu. Tapiiri silittelee kärsällään hänen otsaansa ja kertoo vanhoja muistoja saaden Silkkiapinan nauramaan yhtä heleästi kuin ennenkin.

Mutta eräänä päivänä Silkkiapina kuolee. Miten joku, joka on aina ollut olemassa voi aivan yhtäkkiä vain lakata olemasta? Tapiirin maailma menee pirstaleiksi. Suruun sekoittuu mustasukkaisuutta silkkiapinan muita ystäviä kohtaan, mutta vähitellen Tapiiri huomaa, että yhdessä on paljon helpompi surra kuin ypöyksin.

Silkkiapinan nauru ei välttele kertomasta surusta kaikessa synkkyydessään, vaan tukee ja lohduttaa lapsia, jotka ovat menettäneet läheisen tai jotka muutoin pohdiskelevat kuolemaa. Annika Sandelinin teksti on herkkää muttei
sentimentaalista. Linda Bondestamin kuvitus voimistaa tunteita kimallellen kuin jalokivet.