Kesken ystäväpariskuntien iloisen yhteiselon saapuu viesti, joka romuttaa kaiken, mitä nainen oli ajatellut elämästään. Hän pakenee tilannetta kellariin ja jää sinne lukkojen taakse. Käynnistyy sisäinen keskustelu, jossa on käytävä läpi isoja kysymyksiä: Millainen olento ihminen on? Toisille ja itselleen? Miten rakentaa hajonnut uudelleen? Mitä kohti kulkea?
Satu Taskisen romaani on lähikuva trauman repimän ihmisen sisimmästä. Se kuvaa hidasta liikettä ulos tilanteesta, jossa on vain kysymyksiä. Merkityksen kadotessa on tehtävä loogisia kuperkeikkoja, kokeiltava erilaisia olomuotoja, ylitettävä rajoja. Teos koettelee myös romaanin muotoa ja sommittelee vaihtoehtoisia järjestyksiä aristoteeliselle rakenteelle.
”Ihmisen rakkaus ei ole puhdasta, vaan vajavaista. Se on silti ihan hyvää rakkautta.”