Marjaana on menettänyt puolisonsa ja ryhtynyt käymään psykoanalyysissa. Huoneessa, jossa välillä maataan, välillä istutaan, hän yrittää toimia analyysin sääntöjen mukaan: puhua kaiken mikä mieleen tulee. Seinällä tuijottaa pieni lammasmaalaus, ja analyytikon sääntöjen mukainen hiljaisuus riipii korvia.
Ja Marjaana puhuu. Lapsuudestaan, rakkaudestaan, suhteestaan puolison ystävän kanssa, siitä mitä söi tänään. Joskus mieleen tulevat asiat eivät kestä häpeän nostattamaa muuria, joskus lapsuusmuistoja on vaikea kerrata kun niitä ei muista. Muistin tilalle on asettunut jotain pakottavaa, toistavaa, joka pysäyttää tavanomaisen ajan tunnun.

Marjo Katriina Saarisen esikoisromaani Kerrottu huone kääntää ainutlaatuisesti muistin ja toiston ongelmaiset ja päällekkäiset aikakerrostumat romaanikerrontaan. Saarisen poeettinen kieli on uskomattoman ilmaisuvoimainen niin unien, fantasioiden, himon kuin hädänkin kuvaajana. Käykö Marjaana Espanjassa kulkemassa reittiä, jonka puoliso kulki ennen poistumistaan, vai puhuuko hän siitä
analyytikolle? Kerrotaanko hänen tarinaansa vai kerrataanko sitä? Ja kuka on hänen tarinansa rinnalla kulkeva harmaaneliöisen parvekkeen tyttö, jonka elämä viistää välillä läheltä Marjaanaa? Kuka hänen tarinaansa kertoo?