Hupisaarilla on runokokoelma tämänpuoleisesta. Se liikkuu vapaassa ja proosallisessa muodossa, ajassa ja paikassa: milloin vietetään hellekesää Helsingissä vuonna 2014, milloin taas palataan sadan vuoden taakse nuoren helsinkiläistytön päiväkirjaan ja perhekuvaan vuodelta 1914.

Hupisaarten maailma on vakava ja hauska, surumielinen, rujo ja kaunis. Sen läpi kantautuvat suurten kysymysten bassokulut ja olemisen aavesäryt, todellisuutemme taustasäteily.

Mikko Viljasen kieli leikkii. Sen laulullisuus, tarkkanäköisyys ja pistämätön kuvan taju rakentavat runon maailman, joka on totta. Ja ehkä juuri siksi, että jokin tuntuu aina jäävän kesken.