Olavi Paavolainen on asettunut poikkeukselliselle paikalle suomalaisen kirjallisuuden historiaan, yleisesti tunnistetuksi keulakuvaksi. Häneen on tavallista viitata edelleen, kun tarvitaan esimerkki modernin elämän suomalaisesta tulkitsijasta tai yhteiskunnallisen murroksen polttopisteitä etsineestä kulttuurimatkailijasta. ”Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin oikein tapahtuu”, Paavolainen julisti palattuaan Saksasta syksyllä 1936.
Vielä vuosikymmen aiemmin Paavolainen tunnettiin ennen kaikkea nuorena runoilijana sekä sanoma- ja aikakauslehtiin kirjoittavana kotimaan kulttuurielämän kriitikkona. Samalla kansainväliset virtaukset kuitenkin jo tuulettivat voimakkaasti sisällissodasta toipuvaa Suomea. Etenkin Helsingistä tuli kohtaamispaikka, jonka ravintoloissa ja asunnoissa pian sodan jälkeen aikuistuneet kulttuurivalppaat nuoret väittelivät. ”Me elämme uutta luovaa aikaa”, Paavolainen julisti esseekokoelmansa Nykyaikaa etsimässä alussa (1929). ”On onnellista tänä aikana olla nuori”.
Tämän kokoelman tarkoituksena on tuoda edustavasti esille Paavolaisen erityisesti 1920-luvulle ja 1930-luvun alkupuolelle keskittynyt kausi useita eri taiteenaloja käsitelleenä, osin uraauurtavana kriitikkona, jolla on erityinen paikka suomalaisen esseistiikan ja kritiikin historiassa.