Jyri Vartiaisen kolmas romaani Kirous vaeltaa taajaman synkässä lumessa ja sateessa, rakkauden ja samanaikaisen menetyksen alakuloisessa maastossa. Sen kaksi kertojaa eivät ole oikein missään, elleivät sitten ihmissuhteissa jotka ovat tuhoisia ja ehkä ylitsepääsemättömiä.

Kirouksen ensimmäinen kertoja vaeltaa Rottansa kanssa lumisessa kaupungissa vailla päämäärää, vailla paljonkaan yhteistä. Loskanharmaan kahvihetkensä mittaan he löytävät verisen puukon, joka viimein voisi merkitä jotain, aloittaa jotain, päästäisi maailmaan mukaan. Riittääkö yksi veritahra siihen, riittääkö Rotta kertojalle jolla voisi ehkä olla edes jonkinlainen elämä?
Toisessa osassa kirjoitetaan menetetystä suhteesta menetetylle ihmiselle, Katariinalle, jolla on niin oma elämä että kertoja ei siihen mahtunut. Pettymyksen ja surun läpi avautuu kokonainen maailma, kaupunki joka jäi vihamieliseksi ja oma perhe joka tunkee liian lähelle.

Jyri Vartiaisen kieli laulaa. Se noudattaa omia lakejaan, huutaa, valaisee voimalinjojen alaista harmaata maisemaa uskomattomalla herkkyydellä. Kirouksen kaksi rinnakkaista ihmiskohtaloa näyttävät itsepintaisen rakkauden ja menetyksen koko voiman.